Kammot.

Moni meistä on joskus kohdannut herra/neiti Sitoutumiskammon. Homma etenee tavallisesti osapuilleen näin:

Tustustutaan, kiinnostutaan, tapaillaan, tapaillaan lisää, soitellaan, tapaillaan, syödään, juodaan, pannaan.

Ja sitten alkaa tapahtua.

Ensin siltä kuolee mummo, sitten äiti joutuu vakavaan auto-onnettomuuteen, töissä on kiire, lätkäjengi lähtee kisamatkalle Saharaan, 15 -vuotiaan lapsen isälle pidetään varpajaiset, kirjanpito kaatuu päälle, veroilmoitus, auto huoltoon, mulla on nyt vähän kiire, mä soittelen sulle vaikka tossa loppuviikosta.

Myönnän, että olin varmasti lähempänä 25 ikävuotta ennen kuin aloin päästä tästä jutusta jyvälle. Ja sitten aloinkin käyttäytyä itse ihan samalla tavalla.

Maan rakoon katoaminen ja raivostuttavaa ja lapsellista. Se on silti vastustamattoman helppoa. Mitä pitäisi sanoa, kun on ensin tapaillut pari kertaa jotakin tyyppiä, ja sitten hoksaa, että ei tästä tulekaan mitään? Pitäisikö vaan sanoa suoraan? Ja mitä silloin sitten pitäisi sanoa? Miehet aina kinuavat totuutta, mutta mitä kukaan tekee sillä tiedolla, että minun mielestäni hän pukeutuu outoihin vaatteisiin, peseytyy liian harvoin, omistaa raivostuttavan lemmikin, puhuu ruoka suussaa, puhuu muuten vaan typeriä, keskeyttää väärissä kohdissa ja katsoo luokattoman huonoja elokuvia? Mitä hedelmällistä tällaisista "totuuksista" seuraa?

Sitäpaitsi, eivät ne ole mitään totuuksia. Ne ovat minun mielipiteitäni.

Kaikki Sinkkuelämää -sarjaa seuranneet tietävät, mikä on Mr. Big -syndrooma. Se on sitä, että kaksi aikuista ja kypsää ihmistä tapailee loputtoman pitkään hyvin vaihtelevissa olosuhteissa ilman virallisia sitoutumiselkeitä. Kun toinen alkaa kysellä häiden tai yhteenmuuton perään, toinen vetäytyy paikalliseen dokaamaan ja häviää kuvioista, mieluiten jonnekin valtameren taakse. Tarjottu selitys on jotain tämäntapaista: "En vain ole sitoutuvaa tyyppiä."

Neljän kuukauden päästä hra/nti "En ole sitoutuvaa tyyppiä" menee naimisiin ja alkaa odottaa kaksosia. Ex-kumppani repii hiukset päästään ja vannoo, ettei ikinä enää seurustele kenenkään kanssa.

Tähänkin ongelmaan Nita Tuckerin deittiopas yli 40-vuotiaille sinkuille tarjoaa vastauksen. Tuckerin mukaan kysymys näissä tilanteissa ei ole sitoutumiskammosta, vaan siitä, että naiseen tai mieheen iskee epäonnistumisen pelko. Yksilö ahdistuu mukavasta parisuhde-elämästä tajutessaan, että hän voi epäonnistuessaan pilata tämän kaiken. Epäonnistumisen pelossaan hän hylkää rakastettunsa, vaikka kokee edelleen voimakkaita tunteita tätä kohtaan. Sitoutumiskammo on siis yhtä kuin suuri rakkaus ja pelko sen menetyksestä.

BULLSHIT.

Sori Ms. Tucker, mutta tuo on ehkä paskin teoria sitoutumiskammosta ikinä. Tätähän naiset ovat toitottaneet toisilleen vuosisadat, maasta ja kulttuurista riippumatta. "Ehkä hän rakastaa sinua liikaa, eikä siksi soittele?"

Paskanmarjat. Mies ottaa yhteyttä naiseen ja viettää aikaansa tämän kanssa, jos hän on kiinnostunut. Jos hän ei soittele tai suostu tapaamaan, on parempi vaihtaa kohdetta. Aamen. 4 vuoden on-off -suhde ilman merkkiäkään sitoutumishalusta tarkoittaa vain sitä, että mies ei ole löytänyt parempaakaan kohdetta, eikä halua kuitenkaan olla yksin.

Mies ei pelkää epäonnistuvansa suhteessaan rakastamaansa naiseen. Miehet eivät ylipäätään pelkää mitään noin abstrakteja uhkia. Jos mies jotain pelkää, niin väkivaltaista kastraatiota sekä yksinjäämistä. Yksinjäämisen pelossaan mies on valmis tekemään epätoivoisiakin siirtoja, kuten lisääntymään täysin yhdentekevän ihmisen kanssa tai tapailemaan ihmistä, joka ei häntä pätkääkään kiinnosta. Se ei ole rakkautta, se on pelkoa.